Pienen lapsen suurin tarve on saada hellyyttä ja läheisyyttä. Sitä haluavat myös koululaiset ja nuoret. Entäpä ikäihmiset? Tai sinä ja minä?
Aivan, tarvitsemme sitä kaikki. Toisen ihmisen läsnäolo ja huomio rakentaa elämäämme valtavan suuren tuen ja elämän perustan. Ehkä sen puutteen huomaa vasta sitten, kun sitä ei ole tai se on vaillinaista. Osaamme jotakuinkin antaa aikaa ja huomiota perheellemme ja läheisillemme, mutta on myös toisenlaista huomiota ja huolenpitoa. Se on sitä, kun lapsi otetaan päiväkodissa syleilyyn, oppilas saa ohjausta kysymystensä äärellä, pysähdymme keskustelemaan naapureidemme kanssa, tai kun saat vaikka ystävällisen hymyn juuri silloin kun sitä eniten kaipaat.
Luulemme, että tehokkuus ja tuottojen maksimointi on kaiken a ja o. Olemme keksineet koneet jotka helpottavat töitämme ja olemme tiivistäneet toimintoja, ajattelematta, mistä kaikki on pois. Yksikään kone ei korvaa ihmistä siinä, missä juuri toisiamme tarvitsemme, läsnäolossa. Joten ennen kuin on liian myöhäistä, on lisättävä kohtaamisia toistemme kanssa.
Pienet ryhmäkoot päiväkodeissa ja kouluissa antavat mahdollisuuden ohjata ja antaa enemmän yksilöllistä huomiota. Ja tarvittaessa, oppilashuolto vieläkin enemmän ja syvemmin. Emme ole samanlaisia, joten tuen tarve on myös yksilöllistä. Toinen sitä ei tarvitse, toinen ei pärjää ilman. Monen nuoren tuen tarve huomataan aivan liian myöhään, kenties lukiossa, kun sen olisi pitänyt alkaa jo alakoulussa. Opettajilta vaaditaan koko ajan enemmän, mutta aika uppoaa lisääntyvien raporttien täyttöön. Jos opettajilla ei ole resursseja, niin silloin muuta henkilöstöä on lisättävä ja saatettava osaksi opetusta. Eikä vain niin, että lapset ohjataan tukitoimiin kun tai jos joku tarpeen huomaa, vaan kuraattorit, psykologit ja eritysopettajat voisivat tehdä laajempaa yhteistyötä luokkien kanssa.
Myös yksinäisyys ja syrjäytyminen uhkaa niin nuoria kuin aikuisiakin, ikäihmisiä myöden. Jotain on yhteiskunnassa vialla, jos kontaktit ihmisiin hiipuvat ja eristäydymme muista. Jokainen ansaitsee tulla kuulluksi ja nähdyksi. Oli se sitten enemmän yhteistyötä työpaikoilla tai helpompi ja nopeampi pääsy terveydenhuollon ammattilaisen luo. Voi olla, että juuri se ihmiskontakti voi olla ratkaiseva tekijä yksinäisyyteen ajautuneen ihmisen poispääsyksi ahdingosta.
Lapselle ja nuorelle on tarvittaessa oltava turvallinen aikuinen, kasvattaja tai muu kontakti vanhempien lisäksi. Toisen pään sisään ei kukaan näe, ja lähellä olevat näkevät ehkä vähiten. Kerhojen ja harrasteiden ohjaajat ovat siksi myös tärkeässä roolissa. He luovat turvallisen ympäristön, jossa lasta voidaan kannustaa ja ohjata keinoin, jotka hän ottaa kenties helpommin vastaan. Myös mahdolliset terapiakeskustelut ammatti-ihmisen kanssa mieltä painavista asioista, avaa solmuja, joita muut ei ehkä auki saa.
Koskaan emme voi tietää mitä tulemme elämässämme tarvitsemaan, mutta varmaa on ainakin se, että inhimillisiä kontakteja on lisättävä – ei vähennettävä. Ihminen on ihmistä varten.